Verkkoyhteisöt

Infoa, infoa ja blogi-inhoa

Ryhdyin eilen lukemaan muuan kirjaa, joka alkaa informaatioyhteiskunnan valistuneella kritiikillä. Ajatukset osuivat jollain lailla yksiin omieni kanssa: mitä lähemmäksi tulen väitöstyöskentelyn h-hetkeä (älkää kysykö, koska se on), sitä enemmän joudun suodattamaan ylenmääräistä ja turhaa sisältöä pois päätäni kuormittamasta.

Informaatioyhteiskuntaan liittyy kirjoittajan mukaan kolme kiusausta.

Ensimmäinen on kommunikaatioteknologian suotuisalla avustuksella rakentunut taipumus kokea maailma informaationa: kokoelmana representaatioita, jotka esitetään koodatussa muodossa ja jotka media välittää käden käänteessä kaikkialle. Sen sijaan, että tietäisimme, miten (how), tiedämme vain mitä (what), esimerkiksi sodat, nälänhädät, sääennusteet, tuoreimmat murhat, avioerot ja pääministerin pizzantäytteet. Asioita "opitaan" lukemalla manuaali tai sanomalehti.

Toiseksi, reduktionistisesta näkemyksestä seuraa, että informaation objektinomainen luonne korostuu. Informaatiokeskeinen näkemys korostaa systeemejä ja tietokantoja, joihin kaikki olennainen ihmisestä voidaan purkittaa. Viestintä on kuitenkin inhimillistä toimintaa, joten siihen liittyy aina tulkinta. Valtaosa saatavilla olevasta informaatiosta on sellaista, että emme tee sillä mitään. Kirjoittajan sanoin: "More information, less understanding".

Kolmanneksi, kahdesta ensimmäisestä kiusauksesta seuraa, että ihmisiä katsotaan voitavan johtaa keräämällä ja prosessoimalla riittävästi informaatiota. Kirjan leikkaussaliesimerkki on kuvaava: kun kirurgien työskentelyä ehdotettiin valvottavaksi kameroilla - potilaan etua ja mahdollisia oikeustoimia ajatellen - kirurgit olivat huolissaan siitä, että he eivät enää voi tehdä työtään naureskellen ja vitsaillen tai kuunnellen hevimusiikkia. Se, mitä ulkopuolinen voi nähdä, on aina vähemmän kuin elämä yhteisön sisällä.

Kaksi ensimmäistä kiusausta riivaavat nettimaailmaa kuin syntymähumala. Itselleni läheinen esimerkki ovat asiantuntija- ja asiablogit, joiden kirjoittajat eivät työstä omia pohdintojaan alkua pidemmälle, vaan postaukset koostuvat tuhottomasta määrästä linkkejä milloin minkäkin informaatiohiekanjyvän äärelle. Jos jatkumon toisessa päässä on vahvasti emotionaalinen päiväkirja, toisessa päässä on linkkilista. Viesteistä katoaa ajatus, konteksti ja tarkoitus - viihtyisä kirjaston lukusali muuttuu kauppakeskushelvetiksi. Tietenkin on kunnioitettava ihmisten vaivannäköä ja erilaisia blogiyleisöjä, mutta virtuaaliviestintää ei tule kokonaisuudessaan typistää pelkäksi informaation seulonnaksi.

Tästä pääsemme toiseen ongelmaan. Asiablogit (esimerkiksi tutkimusblogit!) ja laajemmin asiantuntijoiden nettiyhteisöt kituvat pitkälti siksi, että informaatioyhteiskunnan markkinat ovat tyhmyyden markkinoita. Viaton bloginpitäjä saa luonnollisesti elitistisen leiman pitäessään viihteellistymistä tyhmyyden synonyymina, mutta koska ihmisen on informaatioyhteiskunnassa rakennettava minäkuvaansa alituisesti ja vieläpä jatkuvasti liikkeessä olevista osista, rakennan identiteettiäni tänään elitistiseen suuntaan ;)

Sunnuntain 30.12. Helsingin Sanomissa Miska Rantanen kirjoittaa blogikirjoista, johon Mari Koo viittaa tuoreessa postauksessaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvioidakseen, kumpi myy paremmin: oikea sisältö vai sosiaaliporno. Kuten toinen HS-kolumnisti - olisiko ollut hra Lyytinen? - kirjoitti sunnuntain lehdessä otsikolla Toiset meistä, esimerkiksi Playboyn kaltaiset markkinakoneistot ovat onnistuneet uskottelemaan omalle yleisölleen, että he ovat meneviä maailmanmiehiä, eivät peräkammarissa kyhjöttäviä tissinkipeitä nysvääjiä.

Mikään ei ole niin taitava manipuloija kuin kaupallinen instanssi, joka on kotiutunut informaatioyhteiskuntaan. Tällä vauhdilla ihmisistä tulee niin alkeellisia, että kohta meille nauravat tietokannatkin.

Ai niin, mitäkö kirjaa olen viikonloppuna lukenut? Haridimos Tsoukasin "Complex Knowledge" (2005).

lähettänyt Miia @ 11:15