Luovuuden edellytykset
Kuluvan viikon arvokkaimpia katselukokemuksia oli TV2:n Inhimillinen tekijä, jossa vieraili muun muassa ex-nokialainen Kaisa Kautto-Koivula. Hän jätti tulevaisuutta luotaavat ja innovatiiviset (anteeksi kiroiluni) tehtävänsä vuosituhannen vaihteessa, kun kupla hajosi, oma elämä karkasi käsistä ja tuottavuuspaineet purkautuivat niskaan katkeamattomana työn ja uurastamisen ketjuna.
Kautto-Koivulan viesti oli selvä:
rauhallinen, kiireetön ja turvallinen ympäristö on välttämätön luovaa ajatustyötä tekeville. Toivoisin, että tämä huomattaisiin myös yliopistojen tutkimusryhmissä.
Minulla on tietenkin ollut etuoikeus edetä jo viime vuosituhannella alkaneessa yliopistoputkessani verkkaiseen mutta vastuulliseen tahtiin, keskittyen yhteen asiaan kerrallaan, ja tämän vuoksi koen myös oppineeni jotain. Samaa ei voi sanoa tutkintoputkien dynamoista ja turboista, jotka eivät ehdi edes hetkeksi pysähtyä katsomaan sitä, mitä ovat saaneet aikaan; seuraava määränpää siintää jo kaukana horisontissa. Yhtenä syynä lienee yksisilmäinen työelämän ja tehokkuuden kunnioitus. Akateemisen maailman arvoja oppimis- ja ajattelunäkökohtineen ei noteerata kuin korkeintaan juhlapuheissa.
Toinen arvelemani syy on paljon konkreettisempi ja liittyy työn organisointiin. Ympäristömme voi olla turvallinen, ajattelulle ja työlle rauhoitettu, oli se sitten perinteisen fyysinen tai pitkälti virtualisoitu. Itsestään se ei kuitenkaan synny, vaan vaatii kollektiivisia ponnistuksia ja johtavilta tahoilta vastuun ottamista omiin käsiin!
Teimmepä työtä missä puitteissa hyvänsä, jossain on aina joku, jolla on vastuu niiden pystyttämisestä. Ei voida ajatella, että yksittäinen työntekijä (kuten vaikkapa palkattu tutkija) ohjaa itse itsensä, rakentaa sen turvallisen työympäristön, rauhoittaa aikaa tekemiselleen, toimii osana ryhmää ja samaan aikaan verkottuu luontevasti kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Tällä vaatimustasolla saadaan aikaan vain uusia kauttokoivuloita, jotka väsyvät. romahtavat ja jättävät työn maallisen vaelluksen taakseen.
Järkytyin tällä viikolla kaksi kertaa huomattuani, että työelämä, opetus ja koulutus virtualisoituvat kovaa vauhtia, mutta juuri kukaan ei ole vaivautunut tutkimaan, miten näitä hajautuneita yksiköitä johdetaan. Toinen järkytys oli se, että ilmiön nähdään koskettavan vain yritysmaailmaa, "niitä johtajia siellä". En ole opiskellut aihetta syvällisesti, mutta maalaisymmärrystä vastaava käsitykseni on, että johtajuus on missä tahansa yhteisössä aina läsnä; sitä ei voi kiertää tai paeta. Jos yksi ei ota asemansa edellyttämää vastuuta, toiset jakavat sen muodossa tai toisessa.
Asian voi yrittää lakaista maton alle, mutta ilmiöön kuuluu, että se ei pysy siellä vaan tulee aina takaisin.
Jopa täysin virtuaalisilla yhteisöillä, noilla usein kaoottisiksi ja koordinoimattomiksi mielletyillä sosiaalisilla ryhmittymillä on omat organisoijansa, ideoijansa, suunnannäyttäjänsä ja yhteisöpoliisinsa. Unohtamatta tietenkään PR-väkeä, sanansaattajia ja yleistä hanslankariosastoa. Tekemistä säätelevät selkeät normit ja käytännöt, ja jos ne ajautuvat ristiriitaan itsensä kanssa, johto viestii selkeästi kuinka asia ratkaistaan. Yksi ei tee kaikkea kaikille, vaan jokaisella on rooli, joka istuu kokonaisuuteen.
Kirjoitin aiemmin blogissani saksalaisesta liikkeenjohdon konsultista, joka irvasi kirjassaan työelämän ICT-lähtöisyyttä ja hajautuneisuutta, koska hän näki sen tuhoavan yhteisöstä kaiken yhdessäolon ja sen ohessa tuottavuuden. Tutkimustieto osoittaa, että näin ei tarvitse käydä, mutta yhdessä kohtaa retoriikkamme on kulkenut suoraan seinään: puhumme "johtajuuden katoamisesta" ja "vertaisuudesta" ryhmän jäsenten kesken. Niitä ei ole olemassa. Tiimin jäsenten tasavertaisuus on myytti, jota ei tulla koskaan saavuttamaan - eikä sitä pidä missään nimessä saavuttaa, koska johtajuus ja rakenteiden selkeys menevät saman pesuveden mukana.
Anu Puusan tuoreen väitöstutkimuksen mukaan Laurea-ammattikorkeakoulun liiketalouden yksikön henkilöstö ei ole täysin selvillä oman organisaationsa identiteetistä. Voisin tietenkin laukoa jotain häijyä kyseisistä instituutioista ja suomalaisesta ylikoulutushuumasta, mutta tässä tapauksessa opettajat ja tutkijat istuvat samassa veneessä laitoksesta riippumatta. AMK-väki kaipaa aikaa ja rauhoittumista, jatkuvan visioinnin, kehittämisen ja suunnittelun sijaan elämistä tässä ja nyt.
Koska kyseessä on uusi ja kehittyvä instituutio, tarvitaan - niin, mitäpä muutakaan - kuin johdolta kykyä motivoida henkilöstöään ja asettaa ne jo moneen kertaan mainitut turvalliset puitteet tehdä omaa työtään.
Kyllästymisiä
Krooninen kantapääastuja, lohduttomat lottonumerot, turha tulosveto, uusia pakolla luotuja accounteja, kansallinen oksennus nimeltä Suomi24 Keskustelu ja sen seuraaminen pelkästään oman tyhmyyden tähden. Voisiko varttitunnin elämästään paremminkin käyttää.
Tähän päivään ei juuri hyvää kuulunut, mutta lauantaithan eivät ole veljeksiä (vrt. 888,90 euroa). Positiivista on se, että pääsen jo huomenna takaisin aiheeseen ja purkamaan kuluneiden viikkojen aikana kertynyttä ajatusvyyhtiä.
Wikikokemuksia
ITviikossa
Kenneth Falck kolumnisoi 25.1. wikin käytöstä tutkimusprojektissa hajautuneen tiimin työkaluna. Suosittelen itse kullekin tutustumista aiheeseen. Yksinäinen powerpoint-, doc- ja sähköpostin liitetiedostohelvetti voi tietenkin olla rutiinina viihdyttävää, mutta sen nimittäminen yhteistyöksi on mielikuvitusvaatteiden keksimistä keisarille.
Kuulemma myös oman yliopistomme sisällä on onnistuneesti hyödynnetty wikejä. Erityiskiitos ja hämmästys tietohallinnolle siitä, että se on herännyt jokseenkin ajoissa tukemaan vaihteeksi hieman vaivattomampia ryhmätyömuotoja.
Itse en edelleenkään lukeudu tutkimusaiheisen wikin käyttäjiin, mutta antaahan olla, vielä täältä joskus lähdetään.
Kirjoitusta kirjoittamisesta
Tein havainnon: aina kun minulla on asiaa muille tutkijoille ja itselleni tämän blogin välityksellä, sitä edeltää pitkä kävelylenkki. Näin kävi jälleen tänään (askelmittarin mukaan 11 km). Kenties ilmiöllä on jotain tekemistä aivojen tuulettumisen kanssa, mikä tietenkään ei yllätä liikunnasta ja sen vaikutuksesta tietäviä. Lajilla tai tyylillä ei liene suuremmin merkitystä. Omalla kohdallani valinnat selittyvät milloin olosuhteilla, milloin polvi- ja selkävioilla ja muilla ennenaikaisen fyysisen romuttumisen airueilla.
Tästäkin huolimatta onnistuin samalla tekemään nk. paikon eli korjasin ennen lomaa rästiin jäänyttä artikkelia, minkä lisäksi arvoin tulevat tutkimusaiheeni ulottuen vuoteen 2009.
Yleisestä kirkastuksesta, punssista ja teestä huolimatta huomaan kirjoittamisen aiheuttavan fyysisiä tuskia. Se taas johtuu siitä, että olen soittanut pitkähkön tauon jälkeen kitaraa ja tehnyt sormenpäistä muhennosta. Teräskielet eivät armahda puolen tunnin harrastelijoita, ja uuden soittimen hankintaa hidastaa edempänä listalla oleva digitaalipiano.
Olotilaa voisi verrata chilin siementen riipimiseen "vahingossa" ilman suojakäsineitä.
Vain lukeminen on tärkeää, eikä oikeastaan sekään
Oma virtuaalilapseni eli työporukkamme intranet tiesi kertoa seuraavaa: OACS järjestää huhtikuussa
Wikipedia -workshopin , jonka aiheet ovat pelottavan mielenkiintoisia.
Mainituista näkökulmista taidan tähän hätään olla kiinnostunein yksilön roolista kyseisen kaltaisessa virtuaaliekosysteemissä, eli operoin edelleen mikrotasolla. Tietenkin myös organisoitumisen käytännöt sujuvat suoraan viran puolesta - tohdinkohan edes mainita ääneen sanoja trust vs. control.
Loman myötä kävelin tänään runsaat 11 kilometriä perin virkistävässä säässä ja reissullani sijoitin divarissa rahaa vinyylilevyihin, nuotteihin ja vieläpä seuraaviin teoksiin: Eino Linnalan "Yleinen musiikkioppi 1", Karl-Erik Michelsenin "Viides sääty - Insinöörit suomalaisessa yhteiskunnassa" sekä kauan etsitty Tex Willer Kronikka nro 4. Näistä olen toistaiseksi lukenut yhden kokonaan.
Kaikesta huolimatta aikaa jäi ruhtinaallisesti myös Laadullinen tutkimus kauppatieteissä -kirjan keskimmäisiin lukuihin. Opin, että yrityselämässä kokoukset ovat rituaalisia suorituksia. Allekirjoitan sokkona, vaikka en kyseistä elämää tunnekaan.
"Säännöllinen pääsy näihin kokouksiin kertoo vakiintuneesta asemasta - aivan kuten pääsy ehtoollista jakamaan tekee kerralla näkyväksi aseman uskonnollisessa yhteisössä (kts. Boden, 1994). Kokouksilla on myös merkittävä asema päätöksenteossa: vaikka kokoukset usein lähinnä siunaavat päätökset kirjaamalla muualla jo tehdyt asiat pöytäkirjoihin 'ex post facto', täyttyy näin yrityselämälle tärkeä rationaalisuuden symboliikka. Asiat voidaan jälkeenpäin selittää ikään kuin ne olisivat johtuneet kokouksissa tehdyistä päätöksistä, olipa asioiden ja päätösten suhde alunperin ollut mikä tahansa."Tunnistaako joku tästä myös yliopiston?
Hallitus istuu ja hallitus kommentoi, mutta miten käy hallitukselta virtuaalikokous?
Peukaloisen retket -piirrettyä mukaillakseni, jälkimmäinen olisi jo kokonaan toinen tarina. Summa summarum, kirja on kaiken kaikkiaan värikästä ja helppoa luettavaa, enkä ole edes ehtinyt neljänteen eli metodologiseen osioon.
Todellisuudet ristissä
Tuoreessa MikroBitissä sekä
Kari A. Hintikka että toimittaja-tutkija Pasi Kivioja kolumnisoivat netin ja perinteisen median suhteesta. Hintikka on epäilemättä oikeassa tähdentäessään perinteisen median, kuten Ylen uutisten, asemaa ajantasaisen ja kriittisen tiedon välittäjänä. Verkon aseita tietenkin ovat nopeus ja kollektiivinen tekeminen, mutta mitä suurempia uutisia media käsittelee, sitä turvallisemmiksi tukevammin institutionalisoituneet mediat koetaan.
Mitä ihmettä minäkään olisin tietänyt ympäröivästä maailmasta viimeksi kuluneen 12 vuoden aikana ilman teksti-tv:tä? Yksi ja sama viestinnän kanava on tarjonnut aina tuoreen uutissisällön, pohtinut ilmiöitä niiden takana, ja valaissut kouriintuntuvasti sekä yhteiskunnallista murrosta ("chattiviestit vain 0,84 euroa kpl") että mielipide- ja kirjeenvaihtoilmoitusten kautta yksittäisen ihmisen taistelua arjessa tahattoman ja ehtymättömän huumorin säestyksellä. ("Hei! Kirjoita minulle. Olen 23 v avoliitossa asuva elävä nainen." "Voit olla esim. nainen tai mies. Olisi hyvä jos harrastaisit hieman itsesi tutkiskelua, miel. henkisellä tasolla".)
Kiviojan havainnointi osuu niin ikään asioiden ytimeen:
"...Pertti Perustoimittaja ei ole web 2.0:sta vielä kuullutkaan. Tai jos on kuullutkin, hän ihmettelee, miten se kakkonen eroaa ykkösestä ja hälyttää atk-tuen asentamaan koneelle 'uuden päivityksen internetistä'." (MB 2/2007, s. 77)
Sanomalehden vanhan linjan toimituskunnan tarinoita joskus kuunnelleena: taidatkos sen paremmin sanoa.
Yhdeksän kilometrin kävely pakkaslumisateessa johdatti kirkastuneeseen mieleeni muitakin humoristisia sattumuksia. Erehdyin kerran kommentoimaan näkemääni maisemaa sanomalla "Ihan kuin tietokonepelissä", mikä ei niin yllättäen herätti hilpeyttä kuulijassa. Yleensä kai keinotodellisuuksien tarkoitus on jäljitellä todellisuutta, mutta minulle todellisuus muistuttaa tietokonepeliä - joskus etäisemmin ja joskus läheisemmin.
Käytännössä ajatelmani tarkoitus oli tietenkin todeta visuaalinen yhteys virtuaalisten kilpa-ajojen taustamaiseman ja vallinneen säätilan välillä. Toisaalta, jos asiaa tarkemmin ajattelee, arkielämäämme kuuluu paljon tietokonepelimäistä hengissä selviytymisen harjoittelua. Rationaalisen koulukunnan edustajat tarkastelevat jopa sosiaalista kanssakäymistä pelinä. Liikenteessä väistelemme tielle äkkiarvaamatta hyppiviä lapsia, ulkomaalaisia pyörällä liikkuvia vaihto-opiskelijoita sekä potentiaalisia rattijuoppoja. Marketissa suunnittelemme ja optimoimme reittimme vältelläksemme konsulentteja, joiden sosiaalisuuden malja on suomalaiseen mielentilaan nähden ylitsevuotavainen.
Jokaisesta onnistuneesta suorituksesta saa kokemuspisteitä ja krediittiä, ellei konkreettisessa ja mitattavassa muodossaan, niin ainakin virtuaalisesti.
