perjantaina, lokakuuta 27

Tiedekuntauudistus tulee, oletko valmis

Tämän viikon tietojen mukaan tuotantotalouden kilta järjestää "Kakkosta tarjolla" -bileet paikallisessa yökerhossa. Tästä voisi varmaankin vääntää jotain sanottavaa, mutta tämä ei satu olemaan vitsiblogi.

On kuitenkin ilo kuulla, että tiedekuntauudistuksessa on tehty tarkalleen oikeat valinnat: tietotekniikan osaston 0 ja 1 saavat jatkokseen kakkosen.

Sittenkin sosiaalinen pääoma

Kirjoitettuani review-paperin puoliväliin asti ja luettuani ylimääräisen annoksen Marleen Huysmania tiedän tehneeni koko joukon oikeita valintoja.

Saan keskittyä siihen, miten tieto liikkuu virtuaaliympäristössä ja lisäksi minulla on erittäin hyvä syy kytkeä se sosiaalisen pääoman keskusteluihin (so. kesti noin 1,5 vuotta, ennen kuin löysin järkevän aiheen). Tällä ohjeella se kuuluisa kontribuutio ei taatusti jää löytymättä. Tiedostan toki sosiaalisen pääoman mittaamiseen liittyvät ongelmat, mutta lakaisen ne toistaiseksi maton alle ja teen mitä tehtävissä on.

Tutkimustyöni on pitänyt käsitellä virtuaaliyhteisöjä milloin mistäkin näkökulmasta, nuorisotyöstä kannustimiin, motivaatiosta mainejärjestelmiin, mobiilipalvelujen kautta luottamukseen ja yhteisöllisyyteen ja sokerina pohjalla yhteisöjen liiketoimintamalleihin. Mukana on leijunut niin paljon eri tieteenalojen päättömyyksiä, että mustavalkoajattelun varaan rakennetut aivot eivät ole pysyneet matkassa lainkaan.

Pääsin takaisin kartalle vasta palattuani tietojohtamiseen ja oivallettuani, että amerikkalainen knowledge management system- ajattelu ei olekaan pelastanut maapalloa. Tätä informaation hallinnan koulukuntaa on nimitetty tietojohtamisen ensimmäiseksi aalloksi, mutta kuten hyvin tiedetään, tiedon jakamisen ja luomisen kannalta se ei ole johtanut kuin äärettömään joukkoon erilaisia kehitysprojekteja, näpertelyä ja vastahankaisia, kyllästyneitä ja infoähkyisiä käyttäjiä.

Oma yksikkömme on selkeästi sisällä siinä toisessa tietojohtamisen aallossa ja edustaa erilaista koulukuntaa, mutta millainen rooli informaatioteknologialle tässä tapauksessa jää? Ei kaiketi sellainen, mitä yhteisöajattelun gurut sille povaavat: ihmisten erottaminen ja etäännyttäminen toisistaan?

Tämä ei pidä paikkaansa: vastalääke on jo olemassa - ja se on nimenomaan itse yhteisö.

Jälleen on paikallaan lainata Huysmania. Teknologia ei liitä ihmisiä toisiinsa, vaan heitä yhdistää se sosiaalinen pääoma, joita yhteisöillä (ja luonnollisesti sen yksittäisillä jäsenillä) on. Netti on heikkojen siteiden runsaudensarvi - pystymme tavoittamaan ja kommunikoimaan sellaisessa mittakaavassa, jota ei muinaisten vuosikymmenten yhteisöissä olisi osattu edes kuvitella, tieteiskirjallisuutta lukuunottamatta. Rakenne ei siis ole ongelma. Relationaalinen sosiaalinen pääoma taas viittaa siihen, miksi ja milloin tietoa jaetaan. Ihmisiä ovat motivoituneita osallistumaan, koska ryhmällä on selkeät normit (esimerkkinä vaikkapa open source -yhteisöjen taustalla oleva ideologia), ryhmä toimii vastavuoroisesti, ja yksittäinen jäsen paitsi identifioituu siihen, pystyy myös luottamaan sen asiantuntemukseen.

Mielenkiintoista onkin ollut havaita, että lähes kaikki tiedon jakamista edistävät tekijät ovat tavalla tai toisella laatikoitavissa sosiaalisen pääoman dimensioiden alle. Esimerkkeinä motivaatio, luottamus, jakamisen normit, vastavuoroisuus, yhteisöllisyys. Kun tähän vielä lisätään teknologian ominaisuudet, kokemus ja käytön helppous, ollaan sosioteknisen pääoman juurilla.

Virtuaalimaailmassa varsinaiset ongelmat alkavat siitä, mihin kognitiivinen pääoma loppuu. Ellei yksilöllä ole kykyä kommunikoida, parhainkaan väline tai into kontribuoida yhteisön toimintaan ei saa häntä osallistumaan. Toiseksi, ellei ryhmällä ole käytössään yhteistä kieltä ja merkityksiä, sen toiminta todellakin on suoraan informaation hallinnan oppikirjasta: mitään piiloista tietoa ei kyetä jakamaan.

Huysman puhuu "cognitive barrier":ista, jonka madaltamisen tulisi olla kaikkien yhteisöllisten teknologioiden suunnittelun avain. Se, kuinka tämä tapahtuu, on oma valtaisa ongelmavyyhtensä ja yksi mielenkiintoisimmista tutkimuslinjoista sosiaalisen webin puolella.

Mutta nyt odottelemaan syysmyrskyn alkamista.

keskiviikkona, lokakuuta 25

Ekouutisia

Päivän lehtitietojen mukaan suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman kolmanneksi suurin. Kasvuun ja amerikkalaisuuteen hurahtaneet onnistunevat repimään tästäkin ilon irti, mutta muille tarjolla on lähinnä huonoa omatuntoa joko henkilökohtaisista valinnoista tai viime kädessä niiden tehottomuudesta. Vaikka miljoona meikäläistä tekisi järkevän päätöksen sammuttaa valot mennessään tai jättää auton kotiin, millainen pisara meressä se on verrattuna siihen, mitä teollisuus joutuu kuluttamaan?

Ilmaisu "joutuu kuluttamaan" voi tietysti kuulostaa oudolta, mutta oppivathan opiskelijamme jo pääsykokeeseen lukiessaan, että optimaalinen päästösaasteen määrä kansantaloudessa ei ole nolla. Kenties tästä ajattelusta on myös sosiaalista hyötyä, koska sillä saa helposti uusia ystäviä insinööreistä ja teekkareista.

Toinen viikon huolestuttavista uutisista on helsinkiläinen projekti, jossa alakouluikäiset lapset opettavat nettimaailman salaisuuksia vanhemmilleen. Oppiminen on tietysti iloinen asia. Pelottavaa tässä on lähinnä se, kuinka hukassa vanhemmat oikeastaan ovat, eli koko kuvion kääntyminen päälaelleen. Miksi aikuisille ylipäätään pitää erikseen selvittää, mihin verkkopelissä pyritään, tai miksi lapset haluavat ostaa virtuaaliroinaa? Eikö kyseessä ollutkaan C-64:n ja varhais-PC:n kanssa aikuiseksi varttunut sukupolvi, jolle nämä asiat valkenevat noin kahden minuutin perehtymisellä?

Ihminen on siitä omituinen systeemi, että oppii vain ne asiat, joista on aidosti kiinnostunut. Monen aikuisen suhde virtuaalitodellisuuteen on samanlainen kuin sillä muinaisella Hattrick -leskellä: nettipelit ja -yhteisöt ovat lasten ja henkisesti taantuneiden joutavaa puuhastelua. Tämä vieroksuva, ja luvalla sanoen ylimielinenkin suhtautuminen, on ollut lopullisena takeena sille, että kadonnutta vanhemmuutta metsästetään nyt koko kansakunnan laajuudessa.

Miten usein olenkaan huokaissut onnesta sen vuoksi, että olen sattunut syntymään silloin kun synnyin. Minun ikäluokkani ei ole koskaan tarvinnut vedota siihen, että tietokoneiden aikakausi pääsi yllättämään suoraan puskista. Toisaalta kuulumme siihen ikäpolveen, jolle ymmärrys tietokoneista ja -verkoista ei ole selaimen käynnistämisen ja surffailun synonyymi. En tiedä, mikä olisi paras ilmaisu kuvaamaan "henkilökohtaisen tragedian" täydellistä vastakohtaa, mutta juuri siitä tässä kehityksessä ja tiedon riemuvoitossa on ollut kyse.

Kuin kirsikkana kakun päällä kännykkäbuumi räjähti Suomessa käsiin juuri silloin, kun oli aika aloittaa opiskelu yliopistossa ja henkilökohtainen yhteydenpitoväline muuttui sillä samalla hetkellä lähes välttämättömyydeksi. Näissä olosuhteissa matkapuhelimesta tuli luontevalla tavalla arjen hyötyesine, ei moderni koulukiusaamisen kanava tai "mulle kanssa" -statussymboli yleisissä kulutusjuhlissa kootun romukasan jatkoksi.

Koska kuitenkin edustan virtuaalimaailman ja virtuaalisosiaalisuuden puolestapuhujaa, minun pitäisi varmaankin tuntea myös ekologista vastuuta aiheesta. Toisaalta, jos työelämässä oikeasti opittaisiin hyödyntämään tietoverkkoja - tällä hetkellä kun talouttamme pyörittävät ne liian aikaisin syntyneet, jotka eivät erota serveriä aidanseipäästä - säästäisimme toisaalla ihan kunnioitettavan määrän energiaa ja luonnonvaroja.

Sitä odotellessa ostan vaatteet kirpputorilta, koska muuhun rahat eivät riitä, ja varmimmaksi vakuudeksi julkaisen puolet vähemmän artikkeleita, jotta paperinkulutus maailmassa vähenisi.

torstaina, lokakuuta 19

Lainattua, vanhaa ja jotain sinistä

Virtuaaliseen tiedon jakamiseen omistautuneiden artikkelien taulukointi antaisi aineksia yhteen jos toiseenkin blogipostaukseen, samoin iltalukemisenani ollut Tere Vadénin pikaopus "Koodi vapaaksi" a la Richard Stallman (suosittelen, ja ihmettelen miksi luen sen vasta nyt). Valitettavasti päänsisäinen ylivuototila estää järkevien ja ehyiden kirjoitusten syntymisen, joten palaan asiaan myöhemmin.

Olen sisäistänyt muun muassa syyn siihen, miksi luovasta työstä maksetaan huonoa palkkaa: ulkoiset palkkiot ja kannustimet saavat ihmiset tekemään työnsä pintapuolisesti ja lopettamaan ajattelun kesken (Jeppesenin ja Fredriksenin havaintoja vapaasti muotoillen, ammattilainen tekee työnsä ajattelematta mitään, innokas harrastaja miettii, miten asiat voisi tehdä paremmin). Palkkanäkökulmasta tämän voi ilmaista myös niin, että riittävän alhaiset tulot joko houkuttavat esiin ehtymättömän sisäisen motivaation tai ajavat ihmiset kävelemään pitkin sillankaidetta.

Toisen teorian mukaan palkkioajattelu toimii vain niissä olosuhteissa, joissa ihmiset identifioituvat vahvasti omaan ryhmäänsä tai organisaatioonsa.

Ehdottoman mielenkiintoinen on väittämä, jonka mukaan teknologian ominaisuudet ovat vähiten merkitseviä tiedon jakamisen kannalta. Kärjessä viilettävät jälleen kerran ne päänsisäiset tuntemukset (knowledge self-efficacy, enjoyment of helping others) ja sitä peesaavat sujuvasti yhteisön kulttuuriin ja sitoutumiseen liittyvät tekijät.

Nämä ovat pitkälti tuttua tarinaa, mutta aiempaa vankemmissa kuorissa.

Sitten lainattujen osioon. Olen oppinut, että tutkimustiedon versiointi on järkevää ja hyödyllistä. Toisaalta sillä voi myös nolata itsensä julkisesti. Näin ovat tehneet hollantilaiset herrat, jotka ovat samana vuonna julkaisseet nk. saman paperin kahdessa eri journalissa. Introt alkavat sanasta sanaan identtisesti, vastaavalla linjalla etenevät myös yhteenvedot ja tulevaisuuden tutkimussuositukset. Malliin on sentään ilmestynyt yksi laatikko lisää ja muutamien sanojen paikkaa on vaihdettu keskenään. Versioinnin käsite laajeni tajunnassani kertaheitolla.

Sen jälkeen päädyin lukemaan amerikkalaisten gurujen paperia Int. Journal of Knowledge Managementista. Teksti oli ohittanut sujuvasti kaikki kielentarkistukset. Putosin kärryiltä jo abstraktissa, mutta säästyipähän aikaa.

Kaiken tämän jälkeen ajatukseni liikkuivat sinisen hämärillä rajamailla, joten päätin sen sijaan ajantasaistaa neljä kuukautta rästissä olleen meno- ja tuloseurantani.

Ehkä se kannatti, mutta tökittyäni laskinta viisitoista minuuttia olin jälleen hermoromahduksen partaalla. Opettihan jo Buddha, että elämä on kärsimystä, ja kärsimys on seurausta kirjanpidosta.

perjantaina, lokakuuta 13

Avoimuutta lukkojen takana

Open source -ideologiassa merkittävä piirre on avoin tiedon ja oman asiantuntemuksen jakaminen. Tämä on luonnollista, koska ohjelmistot kehittyvät vain yhdessä tekemällä ja asteittain parantamalla. Molemmissa ohjelmistokehityksen koulukunnissa tiedetään, että täydellistä ja valmista tuotetta ei ole olemassakaan.

Suljetussa maailmassa tämä tosiasia takaa ohjelmistoyritykselle ehtymättömät rahavirrat, koska mitä tahansa voi myydä valmiina tuotteena ja ongelmien ilmaannuttua kääräistä lisää käteistä myymällä tukipalveluita ja korjaussarjoja, joita ei todellakaan saa olutpullon hinnalla. Avoimessa maailmassa puolestaan operoi tietty ydin, joka vilpittömästi haluaa tavoitella toimivaa järjestelmää. Ei lainkaan huono periaate.

Bloggaamisessa sanotaan olevan mukana samaa avoimuuden ideologiaa kuin avoimessa ohjelmistokehityksessä. Mutta ulottuuko se myös tutkimuksen kenttään? Tiedeblogit ovat yksi "emergentti" (anteeksi kirosana) uuden webin saareke, osana tutkimustulosten avointa julkaisemista.

Nostin avoimen ja suljetun välisen ristiriidan esille, koska se näyttäytyy konkreettisesti tutkijakoulutettavan arjessa. Jos et jaa tietoa ja toimi yhdessä kokeneempien tutkijoiden kanssa, et saavuta koskaan mitään. Jos taas jaat tietoa liian innokkaasti, joku varastaa julkaisemattoman artikkelisi, tutkimussuunnitelmasi tai työllä ja tuskalla kokoamasi yhteenvedon. Tämä ei ole edes paranoiaa, vaan arkea minkä tahansa yliopiston seinien sisällä.

Impi Umpimieli - Auvo Avokätinen -jatkumossa sijoitun kuitenkin lähemmäs Auvoa kuin tiedon pimittäjää. Olen kirjoittanut tuhansia sivuja tekstiä lehtiin, mielipidepalstoille, tieteellisiin julkaisuihin, nettifoorumeille, blogeihin, melkein mihin tahansa (en seiniin), piittaamatta sen ihmeemmin mitä sille tapahtuu. Kirjoittaminen on sisäsyntyinen ja luonnollinen asia. Vasta Google-aikakausi ja egosentriset haut ovat opettaneet, että kaikilla ihmisillä sitä sanottavaa ei välttämättä ole.

Copypastaamiset ja tekstivarkaudet ovat aina jossain määrin nolostuttavia tilanteita. Vaikea sanoa, kumpi nolostuttaa ihmistä enemmän, varkaan avuttomuus vaiko oman tekstin näkeminen täysin väärässä paikassa. Minulla on ollut kunnia nähdä jopa sanasta sanaan kopioitu mielipidekirjoitus, joka uudelleenjulkaistiin kolme vuotta lähettämisen jälkeen lyhennettynä ja eri nimimerkillä, mutta sanan "markka" tilalle oli vaihdettu "euro".

Avoin vapaa-ajan minäni ei näkisi mitään ongelmaa siinä, että julkaisen vaikkapa vanhat artikkeliraakileeni tämän blogin kautta ja sanon, että pitäkää hyvänänne. Toisaalta sisäinen kauppatieteilijä ihmisessä sanoo, että tekstit voisi myydä hyvällä hinnalla jollekin opiskelijalle. Kolmas minä - tutkijakoulutettava - järkyttyy tästä kaikesta ja päättää pitää jokaisen sanan omana tietonaan.

Syyt tähän ovat samat kuin suljetussa ohjelmistokehityksessä. Liialliseen avoimuuteen ja sooloiluun ei ole varaa. Elämme siis keskellä systeemiä, jossa ihmisillä lyödään rahoiksi, mutta mahdolliset viat korjataan vasta myöhemmin.

torstaina, lokakuuta 12

Huonekaluja hajottamassa

Seminaareissa olen kertonut kandityön tekijöille, että oma opinnäyte on maltettava jättää ajoissa käsistä ja hyväksyttävä se, että täydellistä tekstiä ei ole olemassakaan. Jos itsekin muistaisin artikkeleita kirjoittaessani tämän, maailmassa olisi monta hermovauriota vähemmän.

Todellisuudessa en tietenkään hajottanut työhuoneeni kalustusta vaan keskityin enimmäkseen henkiseen tuhoamiseen riepotellen encyclopedia-artikkelin 2. kierroksen version vielä kerran uusiksi. Sen jälkeen olikin sitten vuorossa editor letterin työstäminen. Kaikesta muodollisesta kohteliaisuudesta huolimatta tuntuu siltä, että vastasin palautteisiin ivallisesti. Ehkä tarpeeksi tutkittuaan kadottaa viimeisetkin käytöstavat.

Samalla muistin toki olla kiitollinen siitä, että toinen paperimme sai niin hyvää palautetta, että sen editointi kesti vain kaksikymmentä minuuttia. Mikäli sanaleikki sallitaan: päätin sillä päiväni.

Kotiin palasin siis kahdeksalta.

Nyt olen luvannut itselleni, että encyclopedian artikkeleiden sisältöön en koske enää sanallakaan. Knowledge sharing -katsauspaperi on alkutekijöissään, jatko-opintokurssin innovaatioaiheinen työpaperi aloittamatta ja blogipaperin jatkoversio IJKL:aan kummittelee jo oven takana. Ehkä sitten keväämmällä, sanoisi Peitsamo, mutta deadlinet valitettavasti ovat jo ennen joulua.

tiistaina, lokakuuta 3

Ja antakaa meille jokapäiväinen tutkinto-oikeutemme

Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja todetakseen, että kymmenen vuoden päästä myös toisen asteen oppilaitokset, peruskoulut, päiväkodit, eskarit ja muskarit haluavat oikeuden myöntää maisteritutkintoja kaikille niitä haluaville.

Kun suoritetuista tutkinnoista rahamitassa annetaan, niin rahamitassa niitä myös haalitaan. Keinot saavat olla mitkä hyvänsä ja maisterien oppimistulokset sen mukaiset. Mitään sosiaalista tai yhteiskunnallista perustetta yltiöpäiseen ylikouluttamiseen ei luonnollisestikaan ole, oli kyseessä sitten maisteri tai tohtori.

Henkilökohtaisesti tämä on siitä merkillinen asia, että muodostin mielipiteeni jo toisena perusopiskeluvuotenani ja sitä ei ole tarvinnut sen jälkeen tarkistaa kuin piirun verran pidemmälle samaan suuntaan. Kurssin kääntämisestä ei ole ollut puhettakaan. Kun oman osastomme sisäänotto muutama vuosi sitten puolitoistakertaistui, taisi se olla viimeinen kirsikka kakkuun.

Ihminen on toki sopeutuvainen, mutta tämän kaiken liitos- ja yhdistämiskeskustelun keskellä on vaikeaa ymmärtää maakunnallista mustasukkaisuutta suhteessa yliopistojen profiiliin ja tutkinto-oikeuksiin.

Miksi siis perustaa fyysisesti tusinan opiskelijan yksikköjä tusinaopiskelijoille, kun siinä aiemmassakin maisterimassassa on puolet liikaa? Eikö joukkoliikenteen sarjalippu tulisi kokonaisuudessaan paljon halvemmaksi kuin jatkuva hajauttaminen? Entä kuka huolehtii täyspäisestä opetuksesta - onko se kenties vapaaehtoinen kunniatehtävä, jonka pidempään toimineet yksiköt mielihalulla ottavat vastaan ja lähettävät sanansaattajat luentokierrokselle ympäri maailmaa, jotta heiltä ei vahingossakaan ehtisi vuoden aikana syntyä yhtään UPJ-noteerattavaa julkaisua?

Jotta asia edes jotenkin liittyisi aiheeseen, aina sopii toivoa konkreettisia edistysaskeleita verkko-oppimisympäristöissä (ja vielä täsmällisemmin ilmaistuna, -oppimisessa). Koska en ole alueen asiantuntija, vaikenen ajoissa ja odotan kauhulla, mitä tuleman pitää.

Siltä varalta että myös perusopiskelijat sattuvat lukemaan tämän: toivottavasti olette addressien ja mielenosoitusten lomassa tulleet ajatelleeksi, että mitä vähemmän opiskelijoita on jakamassa opintotukivoileipäkakkua, sitä isomman lautasellisen kukin saa.

maanantaina, lokakuuta 2

Haamuja 1970-luvulta

Pohjustan knowledge sharing -katsauspaperia iskias koivessa ja pöytä levällään taulukoita, ja kärttyisän mielialan vallitessa närkästyin jälleen kerran lukemastani.

Otsikosta huolimatta en aio kirjoittaa omasta ulkoisesta olemuksestani tai häpeän vallassa kuunneltavista Finnhits/Discohits -tuotteista, vaan niistä teoreettisista kummituksista, jotka tuon tuosta tulevat virtuaalipuolen artikkeleissa esiin. Kyseessä on tietenkin media richness ja sen ajautuminen osaksi CMC-keskustelua.

Mitä rikkaampi kanava, sitä enemmän se kykenee välittämään läheisyyden ja läsnäolon tunnetta. Tämä teesi sai alkunsa kolmenkymmenen vuoden takaisista mediatutkimuksista, ajalta ennen jokamiehen tietoverkkoja. Ajatuksessa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta tulkinnassa on. Tuoreissakin julkaisuissa "sosiaalinen kaistanleveys" toimii implisiittisenä mittatikkuna, jolla erotetaan jyvät akanoista ja hyvät heikoista, ja aito tiedon vaihtaminen informaation massajakelusta.

Tätä lähestymistapaa nimitetään rationaaliseksi, koska sen lähtökohtana ovat eri kanavien teknisfyysiset ominaisuudet. Sosiaalinen koulukunta taas korostaa kontekstia. Kanava itsessään ei siis määrittele, miten sitä kyetään hyödyntämään, vaan sen ratkaisevat käyttäjät. Viesti löytää perille sen itsensä kannalta sopivinta välinettä käyttäen ja sen ominaisuuksiin mukautuen. McLuhan totesi, että "väline on viesti". Kehityksen lopputulemana on muutos sosiaalisissa suhteissa ja toimintatavoissa, ei epämääräinen hämmennys ja eristäytyneisyys.

Sosiaalisen koulukunnan tärkein teesi kuuluukin: älä koskaan aliarvioi käyttäjien hoksottimia. Ei tarvitse tehdä nuoristotutkimusta tietääkseen, välittävätkö pikaviestinkeskustelun hymiöfloodaukset lähettäjänsä tunnetilan vastaanottajalle tehokkaasti vai tehottomasti.

Tavallaan vastakkainasettelu sen iänikuisen kasvokkaiskommunikaation ja nettikommunikaation välillä on ymmärrettävää, mutta sittenkin niin turhaa. Ainakin se kaipaa tasapuolisempaa tarkastelua. Tietokonevälitteisyyden etuja kasvokkaiseen nähden on käsitelty ainakin 1990-luvun GDSS-tutkimuksissa, mutta muilta osin lista on pelottavan lyhyt.

Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa, mikä lienee savolaisten lempiviisauksia. Joskus ihmisiltä vain tahtoo unohtua, kuinka suuria riskejä väärinymmärretyksi tulemiseen liittyy kasvokkaisessa maailmassa, ja kuinka paljon suurempia riskit näissä tilanteissa ovat verrattuna kevyeen nettijutusteluun. Pieni esimerkki: netissä blogipostauksen tai sähköpostiviestin antama ensivaikutelma on vain pienen pieni aavistus tulevasta, mutta jos aloitat vierailuluentosi seminaarissa kompastumalla jatkojohtoon, pedagoginen uskottavuutesi on karissut seuraavan puolen vuoden ajaksi.

Itse en ole vielä kokeillut tätä, mutta olen oppinut konkreettisesti, että tärkeitä asioita ei pidä kertoa pastilli suussa. Jos se sattuu juuttumaan kitalakeen ja tilannetta säätäessäsi puhut vahingossa hampaiden välistä, vastaanottaja saa tarkoituksettoman vihamielisen vaikutelman, jää miettimään sen syitä ja unohtaa kokonaan, mitä oikeastaan sanoit. "Carry the message" -kyvyn voi siis romahduttaa yksi vaivainen pastilli.

Vaikka päiväkahvit huljahtaisivat näppäimistölle, netissä mitään ei ole vielä menetetty.

sunnuntaina, lokakuuta 1

Innovaatio on in

Toimittaja Jakke Holvaksen artikkeli Innovaatioiden aika (HS 1.10. D6) laittoi väkisinkin hymyilemään. Juttu nimeää innovaatiouskon uusimmaksi tiedetrendiksi ja kuvailee, kuinka etäällä siihen liitetty puhe on ruohonjuuritason ymmärryksestä ja arkiajattelusta.

Artikkeli paljastaa kouriintuntuvasti innovaatiokeskustelun suurimman ongelman: se on kuin sipuli, josta kerros toisensa jälkeen kuorimalla ei jäljelle jää yhtään mitään. Kun toimittaja pyytää esimerkkiä sosiaalisesta innovaatiosta, Tekesin ennakointipäällikkö mainitsee viisivuotisen teknologiaohjelman, jonka tavoitteena on "parantaa terveydenhuollon laatua ja tuottavuutta sekä edistää alan yritystoimintaa ja vientiä".

Lukijalle tämä tuo mieleen paitsi sipulin, myös vanhan opetuksen keisarin uusista vaatteista.

Retoriikan ammattilaisille innovaatiomyytti antaa siis monia herkullisia aineksia. Mutta muitakin tutkijoita se toki kiinnostaa. Liiketaloustieteen omassa bullshit-bingossa käsitteellä on vakipaikka, jota se tuskin menettää ainakaan ennen seuraavaa suurta taloudellista vallankumousta. Sitä odotellessa innovaatioseminaareja kiertävät tutkimus- ja teknologiajohtajat voivat sujuvasti levittää innovatiivisuuden sanomaa uskollisille kuulijoilleen.

Mutta missä on näiden ihmisten oma uudistumiskyky, kun samoja tyhjiä hokemia kierrätetään kalvoseteissä vuosikausia ilman kosketusta todellisuuteen?

Toimittaja ei siis löytänyt kaipaamaansa esimerkkiä sosiaalisesta innovaatiosta. Tietenkin tämä on vain yksi innovaatioiden alalaji, mutta kiinnostava sellainen. Itse olisin nostanut esiin ne yhteisöt ja verkostot, joiden rakentumisessa Internetillä on ollut merkittävä rooli. Vaikka ilmiö saattaa tilinpito- ja eurolasien läpi tarkkailevan mielestä olla (mahdollisessa epäkaupallisuudessaan) tuottamatonta puuhastelua, sen vaikutukset ovat kauaskantoisia ja usein yllättäviäkin. Teknologiaohjelmaa paremman ja konkreettisemman esimerkin Jakke Holvas olisi saanut eilisestä Kuukausiliitteestä ja sen "Aukotonta tietoa" -artikkelista, joka kertoi Wikipedian eli netin avoimen tietosanakirjan suomalaisista kirjoittajista ja ylläpitäjistä.

Se, että ihmiset pystyvät tuottamaan yhteistä hyvää yli aika- ja paikkarajojen ja tapaamatta koskaan kasvokkain, on sosiaalinen innovaatio parhaasta päästä.