Liian marginaalissa?
Verkon sanotaan "valtaistavan" muuten ilman sanansijaa jäävät vähemmistöt ja toisinajattelijat. Aina urheilun arvokisojen aikaan havaitsen konkreettisesti, että totuus ei taida olla aivan näin ruusuinen.
Jo täydet kaksi vuosikymmentä minua on askarruttanut, miksi osa kahdella jalalla kulkevasta maapallon eläimistöstä tekee oman kansakunnan urheilumenestyksestä elämää suuremman kysymyksen. Olen pohtinut pohtimasta päästyäni, millä ihmeen tavalla toisen (tuntemattoman) suomalaisen arvokisamitali tai jääkiekkojoukkueen ottelutulos voi korreloida kenenkään henkisen hyvinvoinnin kanssa. Kaikkien näiden vuosien ja tuhansien ajatusten jälkeen - vastauksia kysymykseen ei ole löytynyt ainuttakaan.
Entisaikojen kriittisenä perhelehden toimittajana ja sittemmin toivottavasti tarpeeksi kriittisenä tutkijana en hyväksy selityksiä, joiden mukaan "se nyt vain on niin". Tällaiset väittämät eivät argumenttien viidakossa kovin kauan vanhene.
Etsimälläkään en ole löytänyt virtuaalista yhteisöä, jossa yltiöpatrioottisen urheiluhypen vastustajat voisivat keskustella ja tukea toisiaan. Kiitän usein taivasta siitä, että en syntynyt esimerkiksi jalkapallofanaatikkojen Englantiin, mutta kaikin puolin onnellisessa suomalaisuudessakin on joskus varjopuolensa. Näin etenkin keväisin, kun jääkiekon kinkkukisoja pelataan.
Helsingin Sanomien toimittaja Leena Lavonius puki osan tästä ahdistuksesta sanoiksi kolmen vuoden takaisessa kolumnissaan "Ne-henki on kevään merkki". Olenhan vuosien varrella tottunut niukkaan myötämielisyyteen, joten tästä tekstistä olen erityisen kiitollinen.
"Joka vuosi toukokuussa se valtaa mieleni. Aluksi se on vain häipyvä, hätäinen ailahdus, mutta voimistuu jatkuvaksi ja tasaisen voimakkaaksi. - Ensin naurattaa, sitten kyllästyttää, suututtaa ja väsyttää. Uskooko joku oikeasti, että Suomi voittaa, koska Suomi on Suomi? - Ne-henki huipentui 1994, kun MM-hopean jälkeen leijonia saattoivat kotiin ilmavoimien hävittäjät. Eikös urheilun pitänyt olla kansakuntien reippaimpien nuorten iloista leikittelyä?
Ne-henki nousee kuin kuume aina, kun kuulen tai luen, että 'meidän' on rynnättävä maalille rohkeammin. Voi kun olisi kaksisuuntainen digitelkkari! En minä siellä pelaa! Etkä sinäkään! Etkä valmenna, vaikka niin luuletkin!
Ne-henkeä ei nostata jääkiekko, vaan sen nousu urheilusta kansalliseksi kysymykseksi."
(HS 25.5.2003)
Taidatkos sen paremmin sanoa. Uskoisin, että ainakin Kari Hotakainen on Leenan ja minun kanssa samaa mieltä. Jokohan tästä saisi aikaan virtuaalisen yhteisön otsikolla "Kuoliaaksi vaietut"?
Toisaalta, voi olla, että jäisin kyseisessä yhteisössä niin sanotusti paitsioon. Onhan suhtautumiseni urheiluun paikoitellen jopa fanaattista - joskin puhtaasti vedonlyönnin tähden.
Verkossa ruohonjuuritasolla
Tampereen ITI-konferenssin yhteydessä keskustelimme Sonja Kankaan ja Turun Sanomien toimittajan kanssa tämän päivän nettiarjesta, käynnissä olevista muutoksista ja käyttäjien omista sisältöinnovaatioista. Välillä on virkistävää lähestyä aihetta maanläheisesti, ei pelkästään "dynaamisissa ja turbulenteissa" organisaatioympäristöissä ja strategian tasolla.
Artikkeli on luettavissa verkkolehdessä otsikolla Innovatiivinen netti lisää suosiotaan:
http://www.turunsanomat.fi/talous/liite/Totesin myös, että nettisisältöihin uppoutumisesta voi seurata riippuvuuden kaltainen tila. Kaltainen? Selvää lienee se, että kyseessä on ihan ehta riippuvuus.
Vastalauseita
Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tiedostan, millaisiin vaikeuksiin väitöstilaisuudessa onkaan mahdollista joutua. Ensimmäinen kysymys käsittelee virtuaalisen yhteisön määritelmää ja sitä, millä tavoin yhteisö eroaa muista ahkerasti viljellyistä käsitteistä - ryhmistä, tiimeistä, verkostoista, virtuaalisista organisaatioista. Asiaa ei ainakaan helpota se, että tiedon luomisen näkökulmasta suurimmat hyödyt tulevat yksilöiden erilaisten yhteisöjäsenyyksien kautta. Kaoottista sosiaalisten suhteiden verkostoa ei voi pyydystää purkkiin.
Toinen pääkysymys koskee virtuaalisen sosiaalisen toiminnan luonnetta. Miten sosiaalisuus määritellään ja missä sen raja kulkee? Tähän kysymykseen on välttämätöntä vastata, jos luottamusta peilataan ryhmän kommunikaatioon. Psykologinen luottamuksen halukkuus tai järjestelmien luotettavuus ovat muita mahdollisia tutkimushaaroja, mutta niistä olen irrottautunut jo alkuvaiheessa valitsemalla kohteeksi yhteisöllisen toiminnan.
Kolmas ongelma liittyy virtuaalisen luottamuksen erityispiirteisiin. Välillä huomaan pohtivani, onko niitä lainkaan olemassa.
Neljäs ja huolestuttavin ongelma on hyvinkin konkreettinen. Miksi ihmeessä kirjoitan laveita teoreettisia ajatuksia virtuaalisista yhteisöistä, mutta kerään dataa virtuaalitiimeistä?
Viikko ilman nettiä?
Helsingin Sanomien yleisönosasto julkaisee silloin tällöin mitä hassuimpia kommentteja maailman menosta. Tämän päivän palkinnon olisin myöntänyt miehelle, jonka mielestä tipattoman tammikuun, autottoman päivän ja savuttoman päivän jatkoksi tulisi saada viikko ilman nettiä. Perusteluna oli liiallinen koneen ääressä vietettävä aika ja monia nuoria nykyään vaivaava nettiriippuvuus.
Ainahan ideoita saa ja kannattaa esittää, mutta tällaisen logiikan mukaan joutuisimme viettämään myös päivän ilman ruokaa, viikon ilman puhelinta, kuukauden ilman tavaratalon vaateosastoa ja toisen kuukauden ilman kuntoilua. Niihin kaikkiin kun on joku onnistunut jäämään koukkuun.
Mustavalkoinen ajattelu toimii äärimmäisen huonosti silloin, kun ilmiössä on useita eri asteita. Tupakasta ei ole kenellekään hyötyä, alkoholista sen sijaan saattaa ollakin. Netti taas on oikein käytettynä yksinomaan hyödyllinen. Se tarjoaa eritasoista informaatiota ja sosiaalisen verkottumisen mahdollisuuksia, säästää arjessa aikaa ja vaivaa - ja on vieläpä melko mielenkiintoinen tutkimuskohde.
Jos osallistuisin näihin kansan syvien rivien keskusteluihin, ehdottaisin sen sijaan - tietenkin - pelaamatonta viikkoa. Uhkapeli on suunnilleen samalla viivalla tupakan kanssa: se tuo valtion kassaan rahaa ja pelinjärjestäjien on helppo hymyillä, mutta mekanismia ylläpitää ainoastaan ihmisten primitiivinen jännityksenkaipuu ja hedonismin viehätys. Koska olet nähnyt ihmisiä, jotka tekevät pitkävedon saadakseen tukea suomalaista kulttuuria tai häviävät 1000 euroa illassa rulettiin voidakseen rahoittaa vanhustyötä?
Netti on toki tänä päivänä varsin "ubiquitous" ja sillä on osuutensa myös riippuvuuden ylläpitämisessä. Ongelmien perimmäinen syy ei kuitenkaan ole toisiinsa liitetyissä tietokoneissa, vaan paljon lähempänä. Helpointa on aloittaa katsomalla peiliin.
CMC:n juurilla
Sunnuntaipäiväni täyttivät yhdeksän tietokonevälitteistä kommunikaatiota käsittelevää artikkelia. Ne oli välttämätöntä lukea alta pois, ennen kuin loput klassikot saapuvat.
Vielä tänäänkään en pysty ajattelemaan täysin kirkkaasti, enkä varsinkaan napakalla ja selkeällä suomen kielellä. Päästäni löytyvät vain cues-filtered-out view, social information processing theory ja relational communication. Lukemisen lomassa otin päiväunet ja unessa olin mielestäni hereillä. Yllätys oli suuri, kun lopulta puhelimen soidessa huomasin, että en ollutkaan.
Tutkimuksen teoreettista perustaa ei voi rakentaa omien mielipiteiden varassa, mutta henkilökohtaisesti luen erityisen mielelläni Joseph Waltherin tekstejä. Ne ovat perusteltuja ja sisällöltään jämäköitä, mutta myös värikkäästi kirjoitettuja. Aiemman empiirisen tutkimuksen heikkouksia Walther kuvailee sanoilla "throwing the empirical baby out with the theoretical bathwater". Tässä lienee kyse tutkijoille tutusta ongelmasta: oivaltavat ja tärkeät empiiriset havainnot jäävät vaille kunnollista perustaa, jos ilmiön taustateorioita ei tunneta (tai ne tietoisesti hylätään).
Erityisesti hyperpersonaalista virtuaalista suhdetta kuvaavat väittämät ovat yhteisöjen todellisuudessa arkipäivää ja jääneet kirjallisuudessa yllättävän vähälle huomiolle. Intressiyhteisöjen kohdalla puhuisinkin mielelläni "kuvitellusta luottamuksesta", joka ei perustu realiteetteihin. Vastaanottaja rakentaa yli-ihannoidun kuvan toisesta osapuolesta ja tarkasti optimoitu sosiaalisen informaation vaihdanta vain vahvistaa tätä näkemystä. Lähettäjä voi valita, mitä hän haluaa sanoa, eikä kukaan tiedä hyökätä kimppuun vaikka näkemys itsestä olisikin hieman vääristelty. Vai kuinka moni verkkofoorumille kirjoittava on avoimesti todennut olevansa 52-vuotias moniriippuvainen juoppo, joka ei koskaan peseydy?
As a result, we conclude!
Aina kannattaa kuunnella informaatikkoja, sillä heillä on hallussaan tiedonhakuun liittyvää viisautta sekä aloitteleville että varttuneemmille tutkijoille.
Vakavampihenkisen faktatiedon ohessa saattaa löytää tiensä myös ehtymättömän huumorin lähteille. Vaikka olin aiheesta kuullutkin, oheinen linkki tietotekniikka-alan julkaisugeneraattoriin oli minulta kateissa.
http://pdos.csail.mit.edu/scigen/Vaan ei ole enää: nyt voimme bullshit-bingon hengessä todeta, että virtuaalisen arkkitehtuurin kolmetasoinen klusterointi palvelee asiantuntijajärjestelmän dekonstruointia heuristisesti.
Tunnettua on, että muuan satunnaisgeneroitu artikkeli oli päätynyt viralliseen konferenssiin asti. Tuhat ja yksi luottamus- tai maineaiheista tietotekniikan julkaisua luettuani joudun silti kysymään, olisiko niitä kuitenkin reilusti enemmän?
