Arviointia vai arvostelua?
Näin vuodenvaihteessa mediassa puhuttavat kuluneen vuoden katastrofit ja taloussivujen pääotsikot. Ruohonjuuritasolla keskustelua on (jälleen kerran) käyty siitä, tulisiko koulujen numeroarvostelusta luopua. Monilla ilmiselvästi jo kypsempään ikään ehtineillä on mennyt kokonainen palkokasvien heimo nenään siitä syystä, että numerot ovat selvästi olemassa vain opettajien mukavuudenhalun vuoksi. Ja niillä peruskoulun opettajilla kun on muutenkin NIIN helppoa, pitkät kesälomat, ja vahtimestari kerää heti aamusella enimmät teräaseet oppilailta.
Ehdottaisin näille kitiseville rouville, että jospa kuitenkin opeteltaisiin suhtautumaan niihin numeroihin oikein.
Ensimmäinen ongelma on käsitteiden sekaannus. Siis mikä ihmeen numeroarvostelu? Kyseessähän on arviointi. Tällä asialla ei ole arvostelun kanssa tekemistä sen enempää kuin koulukiusaamisella kiusauksen (esimerkiksi Janssonin kiusauksen tai viimeisen kiusauksen) kanssa.
Toinen ongelma on se, että kukaan ei taaskaan kysy lapsilta ja nuorilta heidän mielipidettään. Haluaisiko Teidän 14-vuotiaanne lähteä kevätjuhlasta kotiin taskussa paperi, johon opettaja on kauniisti tekstannut "Ihan kivasti meni ja asennetta löytyy"?
Numeroarvioinnin peikko tuntuu olevan traumaattisten aikuisten omassa päässä, tuskin kuitenkaan jälkikasvun. Lapset ymmärtävät aina enemmän kuin mitä aikuiset tuntuvat käsittävän. Sen vuoksi he tulevat myös toimeen numeroidensa kanssa, olivatpa ne kuutosia tai kymppejä. Toki numerot edustavat tylyä kvanttimaailmaa, tuota tutkijalle tuttua epäinhimillisyyden suota, mutta samaan aikaan niillä on puolellaan selkeys, ymmärrettävyys, yksiselitteisyys ja vertailtavuus. Enkä puhu nyt keskinäisestä vertailusta, vaan siitä, että lapset opetettaisiin kilvoittelemaan itsensä kanssa tärkeiksi koetuissa asioissa. Se lienee ihan hyödyllinen taito myöhempää elämää ajatellen.
Tässä yhteydessä ei tietenkään voi olla kysymättä, miksi aina pitäisi edetä huonoimpien ehdoilla? Ensin odotellaan, että moniongelmainen Jani-Petteri oppisi lukemaan ja toiset luokalla pyörittelevät sen aikaa peukaloitaan. Myöhemmässä vaiheessa lahjakkaita ja harrastuneisuutta osoittavia pitäisi rangaista heidän hyvistä numeroistaan ja muuttaa ne ympäripyöreäksi sanailuksi, jotta laiskimmat ja tyhmimmät eivät vain sattuisi pahoittamaan mieltään.
Merkillistä, että samaan ilmiöön saattoi törmätä vielä yliopistossakin. Olisin mielelläni ottanut pakollisesta viestinnän kurssista korkeimman mahdollisen arvosanan (5). Mutta varjelkoon, paha on yhden saada mielipiteensä läpi, kun 17 muuta haluaa kurssista numeron sijasta pelkän hyväksymismerkinnän.
Muuan poliitikkoa mukaillakseni, onhan perin selvää, että maisterikoulutukseen hakeutunut ei osaa vielä laittaa isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä paikalleen.
Dokumentti virtuaalimanagerista
Eilen 20.12.2005 nähtiin TV1:ssä Suomen
Hattrick -yhteisön kauan odottama dokumentti virtuaalisen jalkapallojoukkueen manageri Kukkoahosta alias Eero Hongasta. Eräänlainen virtuaaliyhteisökulttuurin päänavaus on saatu nyt myös Ylen kanavilta ulos.
Valtakunnan lehdistössä ohjelman sisältö oli kenties väärinymmärretty eli kyseessä oli nimenomaan henkilökuva, ei itse pelin esittely. Jokainen pidempään mukana ollut tietänee, että Hattrickin olemus ei olisi puoleen tuntiin mahtunut.
Keskustelufoorumilla ohjelma herätti monenlaisia tuntoja. Enemmistö managereista kiitteli dokumenttia mainioksi, kun taas osan mielestä Hattrick olisi saanut olla enemmän esillä - tai ainakin pelin osoitetta toivottiin mainittavaksi. Käyttäjämääriin ja odotuslistalle ennustettiin "piikkiä" julkisuuden myötä. Tällä hetkellä aktiivisia käyttäjiä on Suomessa noin 26 500. Mielenkiintoista nähdä, millainen vaikutus tulee lopulta olemaan: vuorokauden aikana listalle on ilmestynyt 280 uutta jonottajaa, joista noin 100 voidaan gamemastereiden tietojen perusteella laskea dokumentin innoittamiksi (tilanne siis tätä kirjoitettaessa).
Ohjelmatiedotteissakin esille tullut nuivan ivallinen suhtautuminen peleihin ja pelikulttuuriin kirvoitti joitakin sivuhuomautuksia. Värikkäin keskustelu käytiin odotetusti kohtauksesta, jossa kevysti lavastetun tunnelman vallitessa pariskunta katsoo elokuvaa viinilasillisten äärellä, ja manageri suorittaa toistuvia siirtymiä olohuoneesta tietokoneelle tarkistaakseen HT-ottelutilanteen.
Vaimon närkästys on helppo ymmärtää, mutta toisaalta ymmärrän myös oman talouteni käytäntöjä: lauantai-iltaan klo 21 ei yksinkertaisesti pidä sijoittaa mitään keskittymistä vaativaa toimintaa, ei varsinkaan elokuvia. Manageriuden intensiteetin noustessa tasan sataan prosenttiin on selvää, että iltaan kuuluu HT-live ja korkeintaan viisi piipahdusta elokuvaa vilkaisemaan - ei suinkaan päinvastoin.
Mallia liikenteestä
Huomenna on taas joululiikenteen ensimmäisen aallon aika. Itse siirryn tien päälle aamuyhdeksältä, jolloin tilaa on reilusti, rekkoja lukuunottamatta. Aikaa tulevien pyhien pysähtyneen ankeuden kiroamiseen jää yllin kyllin.
Ajaessaan Suomea ympäri saattaa törmätä (noin kuvaannollisesti) asioihin, jotka muistuttavat olemukseltaan väitöskirjan tekijöitä.
Junat menevät sinusta ohi oikealta tai vasemmalta. Ne kulkevat määrätietoisesti suoraan eteenpäin ja välttävät kaikkia mahdollisia riskejä. Lopussa ne ovat korkeintaan viisi minuuttia myöhässä aikataulusta ja keskimäärin kaikilla oli kivaa.
Rekat paahtavat yötä päivää rajoitin tapissa ja niihin suhtaudutaan hyvin karsaasti. Rekkoihin liittyy huomattavia riskejä - esimerkiksi ohjaajat, rajanylitysjonot ja epäinhimilliset työolosuhteet - mutta loppujen lopuksi ne saavat aikaan paljon enemmän kuin muut.
Hirvet seisoskelevat enimmäkseen paikallaan eikä niillä ole kiire mihinkään, mutta parempien apajien toivossa ne saattavat löntystellä eteenpäin. Hirvet eivät juuri välitä siitä, mitä sinä teet, mutta reagoivat, jos joku sattuu osumaan samalle reviirille.
Jänikset enimmäkseen säntäilevät päämäärättömästi sinne tänne tietämättä, mihin ovat menossa. Jos kohdistat niihin valokeilan, ne säikähtävät ja alkavat poukkoilla siksakkia.
Vaalimainokset liehuvat turuilla ja toreilla ja yrittävät levittää sanomaa. Kukaan ei oikein tiedä mikä niiden tehtävä on, mutta ne voi lähettää edustamaan omaa ideologiaa.
Parantava resepti
Karaistuneilla erämaan wannabe -sankareilla ja muilla pirtsakan ulkoilmaelämän kannattajilla olisi minun kohdallani paljon nauramista. Tähän yhteyteen saattaisivat sopia vertaukset ihmisestä, joka eksyy ladon sisälle (ja niin edelleen). Perjantaina onnistuin vilustumaan sisätiloissa: hytisin kolme ja puoli tuntia tenttivalvonnassa salin ilmastoinnin puhaltaessa täysillä suoraan yläpuolellani. Olen asioinut kyseisessä salissa vasta kahdeksan vuoden ajan, joten en tietenkään voinut pukeutua lämpimästi etukäteen.
Koska kyseessä oli puhdas kylmettyminen, kaivoin muistilokeroistani niin monta kertaa aiemminkin toimineen reseptin ja sovelsin sitä kahteen kertaan, jälleen menestyksellisesti.
Otetaan yhden hengen annos pennepastaa ja keitetään suolavedessä 8 minuuttia. Kattilaan jätetään lopuksi pieni tilkka vettä pohjalle ja sekaan puristetaan yksi reilun kokoinen valkosipulinkynsi. Kattila nostetaan hetkeksi takaisin liedelle ja sekoitetaan. Joukkoon lisätään vielä pari ruokalusikallista tomaattipyrettä, tujaus kämmenpohjassa murskattua kuivattua basilikaa sekä teelusikallinen oliiviöljyä. Sekoitetaan ja nautitaan hartauden vallitessa - onhan kurkkukivun kaikkoaminen enää tuntien kysymys.
Silloin kun flunssat vielä vaivasivat, käytin tätä lounasreseptiä parantamaan pahasti kipeytyneet poskiontelot. Niin, antibioottikuurejahan niihin yleensä lykätään, ainakin jos haluaa sairastua seuraavalla viikolla uudelleen.
Terveellistä joulun odotusta.
Puheenaiheita
Joulukuun aikana olemme saaneet hämmästellä uutista, jonka mukaan suomalaiset ovat laiskempia internetin käyttäjiä kuin muut pohjoismaalaiset. Kenties luterilainen suorittamisen ja tehokkuuden mieli on taipuvainen näkemään internetin leikkikenttänä, joka tarjoaa oikeasti hyödyllisiä mahdollisuuksia vain hyvin rajallisesti. Hyödyllisten asioiden hoitamiseen taas ei kulu paljon aikaa.
Voidaan myös ajatella, että suomalaiset ovat tv-kansaa, joka mielummin katsoo valmista kuin valitsee itse. Niinpä Idolsin kaltaiset älykkäät kulttuuriohjelmat ovat kaikessa helppoudessaan ihan sikaihku juttu. Loppupohdinnat käydään sitten tekstiviestin välityksellä, sillä kansa kokee moraaliseksi velvollisuudekseen rahoittaa operaattorien toimintaa periaatteella "pienistä puroista suuria tulvia".
Sunnuntain 18.12. Helsingin Sanomat herätti henkiin aina ajankohtaisen teeman: virtuaaliset kokoukset (Turha, turhempi, kokous? - sivu E 3). Perinteinen kokous vie ihmisiltä arvokasta työaikaa ja keskeyttää oman tekemisen, mutta samaan aikaan kokouskäytäntöjä ei uskalleta arvostella, koska ne henkilöityvät vahvasti esimiehiin. Kokousten vastustajaa pidetään yksinäisenä sutena. Tuttua, mutta omalla kohdallani myös paikkansapitävää.
Yksi ratkaisu voikin olla kokousten virtualisoiminen, kuten artikkelissa esitelty cAme -sovellus. Mekaanisen maailmanjärjestyksen mukaiset kuukausipalaverit lienevät ensimmäisenä yritysten tappolistoilla - ainakin jos henkilöstöltä kysytään.
Mielenkiintoinen oli myös TKK:n professori Eila Järvenpään mainitsema tutkimustulos, jonka mukaan tutkimus- ja tuotekehitystiimit pääsivät erinomaisiin tuloksiin järjestämällä pienimuotoisia ideointikohtaamisia. Kaikkea ei voi eikä pidä virtualisoida, mutta terveen järjen nimissä olisi hyvä verkottaa tai eliminoida mekaaniset tapakokoukset ja viedä samalla eteenpäin vapaamuotoisempia ja hierarkioista vapaita palaveerauskäytäntöjä - ihan vain offlinena.
