perjantaina, helmikuuta 25

Onnella menestykseen

Missä vaiheessa tutkijat oikeastaan alkoivat mitata virtuaaliyhteisön "menestymistä"? Onko sillä jotain tekemistä edellä mainitsemani kaupallisen hypen kanssa? En ole koskaan kuullut, että joku ryhtyisi tieteen nimissä arvioimaan vaikkapa naapuriyhteisön menestystekijöitä - suurta joukkoa mykkiä, kuuroja ja liikuntakyvyttömiä, mahdollisimman alhaista poraustyökalujen määrää ja nollaa kappaletta subwoofereita - mutta työyhteisön kohdalla asia on toisin. Jonkinlainen kytkös tuloshakuisuuteen on siis nähtävissä: verkkoyhteisöt merkitsevät ihmisille muutakin kuin ajanvietettä.

Saksalaisherrat Leimeister ja Kremar ovat ICSS-konferenssijulkaisussaan (2004) koonneet virtuaaliyhteisöjen menestystekijöitä sekä jäsenten että yhteisöoperaattoreiden näkökulmasta. Tiivistäen voidaan sanoa, että puhtaasti teknisinä seikat nousivat molemmissa ryhmissä kärkeen ja sosiaalinen puoli sai seurata perässä. Ovatko jäsentietojen luottamuksellinen käsittely, lyhyet latausajat ja sivuston vakaus siis yhtä kuin menestyvä yhteisö? Eivät: ongelma on, että samat kriteerit pätevät mihin tahansa webbisivuun, olipa se yhteisö tai ei. Se, etteivät käyttäjät kyselyissä välttämättä arvosta vuorovaikutusta, tukea, sääntöjä, normeja ja yhteisiä tapahtumia yhtä korkealle kuin sivuston havaittuja ominaisuuksia, ei tarkoita etteivätkö asian molemmat puolet olisi yhtä välttämättömiä.

Success factors -keskustelussa on kaksi perusongelmaa. Ensimmäinen on se, että tutkimukset menevät usein sieltä missä aita on matalin ja tuottavat lähes itsestäänselvyyksiä (kuten edellä mainitut tekniset seikat), ja toinen on konservatiivinen näkemys siitä, että mittauksen tuloksia voitaisiin jotenkin käyttää hyväksi ja ohjata yhteisöä sen perusteella haluttuun suuntaan. Vierastan tätä ajatusta, koska virtuaalinen yhteisö jos mikä on itseohjautuva. Jokainen päättää tasan tarkalleen omassa päässään, onko yhteisöä hänelle olemassa ja onko se "hyvä" yhteisö vai täysin takapuolesta oleva yhteisö. Jäsenyydet ovat vapaaehtoisia, käyttäjät haavoittuvia ja identiteetit muuttuvia. Menestyksen mittaaminen näissä olosuhteissa on kuin yrittäisi pakastaa saippuakuplan.

Yksi menestyskriteeri artikkelissa pisti erityisesti silmään. "Building trust among the members". Siinä se oli, koko väitöskirjani sisältö yhdessä lauseessa! Mitäpä niitä vaikeita käsitteitä suotta purkamaan osiksi tai kertomaan vastaajalle mitä ne tarkoittavat, kun helpompiakin tapoja kirjallisuudesta löytyy.

keskiviikkona, helmikuuta 9

Valtaa ja sananvaltaa

Virtuaalisten yhteisöjen tutkimukseen liittyy kaksi ahkeraan viljeltyä kliseetä. Ensimmäinen on koko ilmiön teilaaminen ja vetäminen vessasta alas, koska todellisessa yhteisössä tarvitaan aina suoraa kommunikaatiota ihmisten kesken. Toinen on empowerment -hype, jossa verkko nähdään kaikkien sorrettujen ja heikkojen uutena (!) vallan kanavana, syvällisten aatosten sulattamona ja aikansa eläneiden hierarkioiden romuttajana. Köyhät, vähäosaiset, sairaat ja fyysisesti vammautuneet löytävät uuden elämän.

Rohkenen epäillä. Globalisaatio on onneksi liian suuri kysymys mahtuakseen päähäni (kiitos kysymästä, lakaisen koko ongelman mieluiten maton alle), mutta oman maamme vähäosaiset sinne vielä sopivat. Nyt kun suomalaisia on juuri valaistu uutisella, jonka mukaan Internet on nykyään lähes elinehto työpaikan etsimisessä, kuinkahan moni tietotekniikan kehityksestä ja verkkoyhteyksien ulottumattomista pudonnut on huomannut syntyneensä väärälle planeetalle. Samaan aikaan toisaalla uhrataan valtavasti rahaa, jotta saataisiin aikaan hienon näköisiä tietoyhteiskuntastrategioita ja teorioita laajakaistayhteyksien leviämisnopeudesta, jotta Suomi ei putoaisi ns. kehityksen matkasta ja - Baudrillardia mukaillen - Öllölänmutkan peräkylässäkin osattaisiin ostaa juuri ne tuotteet, jotka amerikkalaiset tällä hetkellä haluavat meidän ostavan.

Omassa elämässäni on ollut sopivassa suhteessa sekä hyvä- että huono-osaisuutta, mutta ainakin yhdessä asiassa verkko on "valtaistanut" minut. On omituista, että kukaan tutkija ei ole kiinnittänyt tähän ilmiöön laajempaa huomiota.

Virtuaalisesti meillä näet on mahdollisuus sanoa asioista jotain, vaikka emme olisikaan saaneet syntymälahjaksi kahdensadan desibelin äänijänteitä. Tiedättehän tilanteen: haluaisitte ilmaista mielipiteenne, mutta siitä ei tule mitään, koska samassa tilaisuudessa on mukana joukko kymmenen norsun äänenvoimakkuudella jyriseviä asiantuntijoita, jotka joka tapauksessa tietävät maailmasta kaiken tarpeellisen. Onneksi heille järjestetään runsaasti kahvitilaisuuksia, seminaareja, konferensseja ja kunnanvaltuuston kokouksia, joissa he voivat kaikessa rauhassa puhua toistensa päälle. OKM (omat korvatulpat mukaan)!

tiistaina, helmikuuta 8

Luulen, siis olen

Tutkimusprosessi on jatkuva prosessi. Sillä ei siis ole alkua tai loppua. Miten on mahdollista päästä keskikohtaan, jos ei tiedä, mistä on aloittanut?

Tästäkin huolimatta olen joutunut jo enemmän kuin tarpeeksi pohtimaan sitä, mitä tutkimukseni lopussa tapahtuu. Tuolloin minulta kysytään, mitä olen oppinut väitöskirjaprojektista, miten tutkimukseni tarkalleen ottaen eteni ja millaisia uusia tuloksia se on tuottanut. Juuri nyt en edes tiedä, tarvitseeko joku tietoa luottamuksesta verkossa, joten perustan siis työni luulemisen ja arvailun varaan.

Mitä eroa onkaan lukiolla ja yliopistolla?

Lukiolainen luulee tietävänsä kaikesta kaiken suoritettuaan laajan fysiikan ja istuttuaan uskontotunnilla kriittisen ja happaman näköisenä.

Yliopiston perusopiskelija yleensä tietää enimmäkseen luulleensa.

Yliopiston jatkotutkinnon suorittanut tietää, että hänen tietämänsä asiat kiinnostavat noin kymmentä ihmisolentoa koko universumissa.

perjantaina, helmikuuta 4

Monitiedettä tekemään

On jokapäiväisen off-topicin aika. Useimmat ymmärtävät arvostaa perinteiset rajat rikkovia tutkimushankkeita, kuten oikein onkin, mutta kuinka löytää oma paikkansa monitieteisen ilmiön ääreltä?

Aikanaan LTY:n ollessa vielä LTKK olin mukana vierailuluennolla, jonne tuttavani oli yhdessä kavereidensa ja kurssin vetäjän kanssa järjestänyt aidon Bullshit -bingon. Tiedättehän vanhan tutun luento- ja seminaariviihdykkeen, johon on kerätty tuotantotalouden ja kauppatieteiden pahimmat English/Finglish -termit 5x5 ruudukkoon ja kuulijat rastivat sanoja sitä mukaa kun ne mainitaan esityksessä. Tilaisuuden aluksi kaikille kuuntelijoille jaettiin valmiit bingolaput. Vieraileva luennoitsija näytti olevan hieman ihmeissään tilanteesta, mutta eli kuitenkin mukana, ja eipä aikaakaan kun jossain kolmannen rivin tietämillä istunut tyttö nettosi palkintona sen perinteisen kahvipaketin.

Minulle on vuosien aikana valjennut, että tieteenalani yksi näkyvimpiä ilmiöitä on käsitteiden lainaaminen luonnontieteistä ja niiden käyttäminen alkuperäisestä poikkeavassa yhteydessä, jotta asia kuulostaisi hienommalta. Kyseessä lienee itsenäinen Bullshit -bingon alalaji. Seuraavaa luentoa varten, tavoitelkaamme bingovoittoa esimerkiksi sanoilla mallintaminen, periytyvyys, evoluutio, business -logiikka, koheesio, turbulenssi, infrastruktuuri, business -ekosysteemi, inertia ja verkoston topologia.

Jos satutte työskentelemään tutkimuksen parissa, tällaisilla sanoilla saa kalsealta tuntuvan perusteknisen tai yhteiskuntatieteellisen hankkeen kuulostamaan huomattavasti suuremmalta ja merkittävämmältä. Samalla tutkimukseen liittyy mukaan myös teologinen ulottuvuus. Monia business -malleja kun ei ole olemassa missään, mutta usko niihin on sitäkin vahvempi.

torstaina, helmikuuta 3

Tutkimuksen noidankehä

Omassa projektissani olen kiinnostunut siitä, millaisin edellytyksin verkon areenat voivat syntyä (ja mahdollisesti kehittyä myöhemmin yhteisöllisiksi). Ilman tätä tietoa on turhaa kiirehtiä asioiden edelle esittelemään uusia cmc-työkaluja tai mukahienoja liiketoimintamalleja, joiden paljon puhutut hyödyt jäävät suurella todennäköisyydellä sanahelinän asteelle.

Tähän asti lukemastani olen oppinut, että luottamus on sanattomasti läsnä aina kun toisilleen tuntemattomat ihmiset ovat kanssakäymisessä verkon välityksellä. Voidaan olettaa, että kyseessä on hyvin merkittävä verkon yhteisöjen rakennusaines. Aloitan siis tutkimalla, millaista luottamusta yhteisö tarvitsee ja mistä se syntyy. Kuinka anonyymiin kanssakäymiseen liittyviä ongelmia on verkossa pyritty ratkaisemaan, ja ovatko nämä ratkaisut toimivia tai riittäviä? Laskeudun siis käyttäjien pariin ja kysyn asiaa heiltä saadakseni jotain konkreettista irti tästä ilmiöstä.

Tällaista tutkimusta ei voi aloittaa, ennen kuin tarkka tutkimusongelma on muotoiltu ja hypoteesit asetettu. Niitä taas ei voi asettaa perehtymättä ensin kirjallisuuteen. Tätä varten on osattava lukea juuri oikeanlaisia tieteellisiä artikkeleita, jossa on huolellisesti kuvattu aiempi saman aihepiirin tutkimus. Miten siis voin löytää aiheesta kertovaa kirjallisuutta, jos voin päättää tutkimuksen asetelman vasta sitten, kun olen lukenut kirjallisuutta, joka tukee aihettani?

Noidankehä on valmis. Vielä en tiedä, miten sieltä pääsee ulos.